Thursday, November 27, 2008

Verkossa on elämää

Elämäni on ollut hyvin vilkasta viime aikoina. Koko ajan pikku hiljaa kasvaa se joukko ihmisiä, jotka käyttävät virtuaalisia työvälineitä. Tässä muutamia esimerkkejä:

Skype nettipuhelimeni soi ja siellä testaa ryhmä opettajia ryhmäpuhelua. Koulutusalajohtaja tilaa WebExin hostauksen verkkokokoukseen, joka käydään opetusministeriön kanssa. Työstän viestintäsuunnittelijan kanssa verkkotyövälineiden kuvauksia ja ohjeita intranettiin ja pohdin sitä, millainen vastuu organisaatiolla on silloin, kun opiskelija tai opettaja tuottaa sisältöjä avoimiin yhteisöllisiin alustoihin. Pelaan tiimitoiminnan ja johtamisen virtuaalipeliä ryhmässä, jossa on mukana opettajia, opetuksen suunnittelijoita ja sovelluskehittäjiä. Osallistun Learning Futures Festival konfrenssiin virtuaalisesti. Toimin kokouksen puheenjohtajana Second Life –virtuaalimaailmassa. Alustan wiki-tilan, jossa organisaation yhteisten palvelujen henkilökunta ryhtyy keskustelemaan verkostomaisesta asiantuntijatyöskentelystä.

Eletään siis mielenkiintoisia aikoja, kun monet opettajat ottavat ensi askeleita synkronisten verkkotyövälineiden käytössä ja ryhtyvät käyttämään muitakin yhteisöllisiä alustoja kuin verkko-oppimisympäristö. Monia kollegoja tapaa jo Second Lifessa ja LinkedIN:ssä. Ollaanko menossa kohti avoimempaa ja yhteisöllisempää oppimiskulttuuria?

Hitaus kasvaa, kärsivällisyys ei

Linnankadun (Turku) kiinteistön seinään on ilmestynyt yksityisajattelijan kannanotto ”Ei ole kiire minnekään. Paitsi kiireestä pois”. Koen odottamisen kaikesta huolimatta kiusallisena, varsinkin, jos en itse voi siihen vaikuttaa.

Tietokoneeni ja sen ohjelmien avautuminen on hidastunut kiusallisella tavalla. Verkkoon pääsy kestää. Petteri Järvinen kirjoitti Tietokonelehdessä (10/2008) siitä, miten kaikkeen tietotekniikkaan on alkanut liittyä viivettä. Koneilta vaaditaan yhä enemmän suorituskykyä, muistia ja ties mitä lie, jotta ne pystyvät käyttämään nykyaikaisia ohjelmia, videota, ääntä jne. Ihmiset jättävät tietokoneet päälle yöksi, jotta töihin voi ryhtyä heti aamulla.

Hanna vinkkasi blogikirjoituksesta, jonka mukaan joukko amerikkalaisia yrityksiä ei suostu maksamaan työntekijöille palkkaa ajalta, joka menee koneiden avautumisen odotteluun. Odottaessa kun kuluu työaikaa rupatteluun, kahvin juontiin ja tupakointiin. Totta onkin, että ainakaan itse en osaa odotteluaikaa käyttää järkevästi, vaan huomaan tuijottavani ruutua ja lasken minuutteja kuinka kauan vielä kestää. Joskus kun olen kiireinen, avaan odotellessa sähköpostin kännykästä ja vastaan siellä posteihin. Ei kai työnteko ennenkään ollut yhdestä kynästä ja kumista kiinni? Asiat hoidetaan, vaikka välineet välillä temppuilevatkin